No huomenta!
Elossa ollaan, vaikka tovi täällä vierailusta onkin kulunut.
Kulunut sanonta kuuluu, että elämä heittelee, mutta tänä päivänä ei voi kuin todeta, että antaa heitellä... onneksi omat ankkurit on laskettu sen verran tukevaan kivikkoon, että kettingit kestää ja suomen julkinen terveydenhoito pelaa eli pahimpien aallokkojen tasaantuessa täällä sitä taas istuksitaan kirjoittelemassa...
Ihanaa - on taas syksy!
Kaksi viikkoa sitten vietettiin Hissu-kullan viisivuotis-synttäreitä
♥
Valitettavasti allekirjoittaneen hyppykuppa oli vielä niin akuutissa sairastamisvaiheessa, että perinteiset kakut jäivät tekemättä, lahjat ostamatta ja yhteiskuvat Lemmy-veikan kanssa ottamatta - tämä ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut onnittelu-rapsutusten ja onnittelu-pussuttelujen määrään.
Sitten heinäkuun ei ole paljoa treenirintamalla tapahtunut, mutta senkin edestä ollaan kuljeksittu lähimetsissä ja etsitty uusia polkuja kuljettavaksi. Tylsien päivien iloksi ollaan viritelty vanhoja leikkejä eli damin noutoja metsästä, damin&namien piilottelua pihaan ja tietysti jälkeä.
Parit mölliagit käytiin Hissun kanssa vielä heinäkuussa vetäisemässä: ensin Saarijärvellä ja vielä viimeisempänä tuolla Aholaidan kentällä.
Saarijärvellä oli mukavaa ja kahvi hyvää, vaikka jouduinkin toteamaan, että maxi-korkuinen vieras muuri oli Hissulle kompastuskivi, joka joka kerta kierrettiin ja että 1-luokan radalle meillä ei ole vielä mitään asiaa... Emäntä oli enemmän kuin hukassa.
Aholaidassa sitten menikin jo ihan nappiin: aina olen ollut sitä mieltä, että Hissu on kultapoika, mutta nyt saatiin sitten oikein ihan pokaalikin sen merkiksi...
Koko tämän kesän pahimmat ukkoskuurot sitten sattuivatkin tuon Aholaidan kisan ajalle, mutta onneksi me ei Hissun kanssa ole sokerista tehty. Vähän jännäsin radalla puomin liukkautta, mutta ilmeisesti ja onneksi puomi oli tehty niin fiksusti, että vesi ei sitä liukkaksi saanut.
Ensimmäisellä radalla tultiin neljänneksi ja saatiin lohdutuspalkinnoksi kakkapusseja ja viimeisellä radalla koittikin sitten tämä iloinen yllätys ja Hissu korkkasi kultapallin ja sai narupallon palkaksi.
Allekirjoittanut kiroili vuolaasti palkintoa hakiessaan - sen verran järkyttynyt asiasta olin...
Saikkarini loppumisen jälkeen, eli tällä viikolla ollaankin sitten vähitellen palailemassa normirytmiin ja tiistaina oltiin jo Hissun kanssa agivalkassa. Viikkojen totaalitreenittömyys ei ainakaan Hissua ollut haitannut - karvakorva kannusti emäntäänsä suorituksiin niin kovasti haukkuen, että välillä oli vallan mahdotonta kuunnella valmentajan kommentteja radalla etenemisestä.
Mutta nyt ei voi sanoa taas muuta kuin TSAU!
Kotoilun täyteinen viikonloppu edessä: lupasin pyhästi itselleni, että tänä viikonloppuna on löydettävä se muutossa kadonnut kamera ja karvakorvat saatava vielä kerran kesäturkkiin - toivottakaa onnea ja menestystä valitsemalleni uralle
☻
