Hyvää Joulunodotusta!
Me olemme toipuneet nyt jo pari viikkoa kisakuumeesta ja elämä on palaillut omille laduilleen.
Ollaan päästy ihanasti treenailemaan pari kertaa viikossa koirakoululle ja muuten hiottu kotona keittiössä ralliliikkeitä - mutta unohtamatta tietysti tyysti vapaapäiviä!
Hissun kanssa ollaan päästy nauttimaan parista extra-ilostakin eli viime sunnuntaina agin kk-valkasta ja nyt perjantaina käytiin pyörähtämässä JATtilan hallilla 10 minuutin ratatreenin muodossa.
KK-valkassa Hissu toimi kuin kone, mutta JATtilassa törmättiin taas siihen suureen haasteeseen eli keinukammoon. Hissu ei ole tehnyt keinua missään muualla kuin tuolla omalla hallilla ja siellähän se sujuu jo ihailtavan helposti. Vieras keinu mentiin hienosti ensimmäisellä kerralla, mutta toisella ja kolmannella kerralla sainkin käyttää kaikki houkuttelutaitoni, jotta karviainen edes keinulle nousi. Olipa karmaisevia minuutteja!!! Mitä tästä opimme: agiradat taitavat saada vielä vähän aikaa odottaa kilpakentillä. Toisaalta se pieni agilitypiru tuossa olkapäällä toistelee, että tuurilla ne laivatkin seilaa: käytte kisaamassa yhden hyppyradan ja vain yhden agiradan = jos se yksikin agiradan keinu menee yhtä hyvin kuin JATtilan eka, niin nollat ovat mahdollisia...
Taidan vielä kamuni agilitypirun kahville...
Toissa viikolla pääsin poikkeuksellisesti tuuraamaan kamuani ja pääsinkin rallytreeneihin kummankin karviaisen kanssa. Lemmy-setä (kohta seitsemän vee) sikailee radalla ja nauttii olostaan täysillä! Ryntäilee pitkin kenttää kuin pahinkin kakara ja omaa vuoroa odotellessa itketään niin kovasti että koko halli raikaa. Isäntä keksi onneksi hyvän keinon, jolla kova äänistä itkuisuutta saadaan edes vähän hillittyä: Lemmy saakin nyt katsella Hissun ja minun treeniäni hieman raotettujen seinämien välistä.
Viime torstaina oli treenien aiheena viretilan hallinta ja päästiin pariin otteeseen harjoittelemaan Hissun kanssa käytösruutuakin. Kaverilla vire pukkaa vähän keulimaan, mutta ei niin pahasti, että siitä olisi haittaa. Parempi, että virettä on liikaa kuin liian vähän.
Viikolla on jo pimeää minun kotiuduttuani, joten iltaiset otsalamppulenkit ovat olleet niin minimalistisia, että ihan hävettää, joten viikonloppuisin sitten ollaan oltu pihalla senkin edestä. Minulla ja pojilla on ollut hyvin tärkeät päämäärät: koirapojilla nuuskutella menemään TÄYSILLÄ
ja minun agendani on ollut edetä valoa kohti! Ei mitään niin ylevää kuin miltä tämä kuulostaa, vaan valoterapia on ollut nyt tarpeeseen - ja sitä ollaankin saatu
♥
 |
| Lauantaina aurinko jo pilkisteli... |
 |
| Tänään sitä näytti olevan jo aamulenkillä luvassa... |
 |
| Taivaanrantaa tuijotellessa silmiin oikein koski - tuijottelin kuitenkin... |
 |
| Sitä ihan oikeaa valo- ja väriterapiaa... |
Olenko muuten muistanut sanoa, että maalla on mukavaa?
☺
Täällä maalla kulkiessani minusta on tullut oikein intohimoinen elukkajälkien seuraaja. Talomme ympäristössä seikkailee edelleen tiuhaan tahtiin kettu, joka näyttää ylittävän kotitiemmekin prikulleen samasta kohtaa kuin mekin lenkeillämme. Tänäänkin aamulenkilläkin myötäilimme kettu-kaverimme polkuja tovin matkaa.Yllättyneenä olen huomannut, että koirapojatkin ovat alkaneet poikkeuksellisesti osoittaa mielenkiintoa näitä ketun jälkiä kohtaan: entisessä kodissa ketun jäljet saivat olla ihan rauhassa nuuskutuksilta, koska koirakavereiden jäljet olivat paljon kiinnostavimpia - täältä koirakaverian jäljet puuttuvat lähes tyysti.
Nyt me kuitenkin aletaan syömähommiin - palataan astialle toivottavasti taas pian!
Tsau!
