Kaksi viikkoa arkea takana ja taas ollaan siinä pisteessä, että ei voi kuin voivotella tätä ajankulun nopeutta - viikot menee hurjaa vauhtia, niin hurjaa vauhtia, ettei edes ehdi koirapoikien kuulumisia kirjoitella: hyi minua...
Niin se vain on, että kyllä se arki tahtoo vaan jyrätä kaikkien hyvien lupausten yli: vielä viime viikolla kävin parina arkiaamuna koirapoikien kanssa metsälenkin ennen töihin lähtemistä, mutta tällä viikolla on kyllä jo sitten taas mätkähdetty arjen harmauteen, eli aamulenkkimme on supistunut siihen korttelin kiertämiseen... Lemmy on ollut asian saamaan käänteeseen enemmän kuin tyytyväinen: parturoin koirat tällä viikolla ja Lemmyn joka kertainen diivailu palasi samointein: aamurutiineihin kuuluukin nyt taas vastahakoisen koiran perässä vetäminen aamulenkille - koira on taas sitä mieltä, että koska turkki on ajeltu, on tämä koirakin muuttunut sokeriksi, joka sulaa IHAN VARMASTI, kun joutuu tekemisiin aamukosteudesta märkänä olevien vattupuskien kanssa ja valitettavasti meidän aamulenkkimme ensimmäiset 10 metriä kulkee ko. vattupuskien läpi... Onneksihan tämä on ohi menevä ilmiö ☺
ONNEKSI sentään on nämä viikonloput ja silloin pääsemme nauttimaan kiireettömistä metsälenkeistä ja kaikesta muusta yhdessätekemisen riemusta ja arki-illoistakin yritämme ottaa kaiken ilon irti... Isäntä jo viritteli uudet patterit otsalamppuunkin, sillä hurjaa vauhtia lähestyy aika, että lamppu on tarpeen jo aamulenkillämme.
Onneksi sentään välillä syyssateet ovat tauonneet ja koirapojat ovat päässeet nauttimaan takapihankin riemuista:
Uutta leikintynkästäkin yritettiin kokeilla, mutta ei se Lemmyn raahaaminen nurmikolla ihan pelkän pallonvoimalla sitten kuitenkaan onnistunut... Lemmy kyllä yritti kaikkensa ollakseen rento ja relevantti...
Kävin tekemässä eilen perjantaina töistä tultuani Lemmylle jäljen metsään: nameja vähentelin entisestään ja jänskäsin, että josko olisin vähennellyt kerralla vähän liikaakin. Annoin jäljen vanhentua pari tuntia, vaikka huolissani katselinkin ikkunasta pimenevää iltaa. Kellon käydessä kahdeksaa lähdimme sitten koiran kanssa metsään - vettä tuli kuin jonkun jostakin, eli melkoisesti. Diiva-Lemmy pysähteli pariin otteeseen matkallamme jäljelle ja hellyttävillä silmillään tapitellen ilmoitti, että kohta minä taatusti sulan tähän sateeseen... Onneksi emäntä oli taas täynnä reipasta mieltä ja koiran eriävät mielipiteet eivät hätkäyttäneet tippaakaan - hihna tiukalla jatkoimme määrätietoisesti matkaamme, ja toden totta, meitä ei seurannut minkäänlainen sulaneen sokerin vana... ☺
Aloitusjanan tein paikallisen pururatamme suuntaisesti noin kahden metrin päähän siitä. Koira löysi janan taas tosi hienosti ja unohti välittömästi meitä vihvovan sateenkin.
Olipa muuten uusi kokemus: hämärä laskeutui metsään heti jäljen alussa ja nyt mentiinkin suurin osa matkasta ihan oikeasti pelkästään Lemmyn nenän varassa. Onnittelin itseäni, että osa pyykkipojista, joilla jäljen olin itselleni merkannut, olivat valkoisia. Ne hehkuivat jännästi hämärtyvässä metsässä ja varmistivat suurin piirtein minullekin, että olemme yhä jäljellä. Koira teki tarkkaa työtä, joten olin onneksi taas turhaan murehtinut nappuloiden vähentämistä. Kotiin tullessa sitten oli pakko todeta, että suurin osa jäljellä käyttämistäni punaisista pyykkipojista oli kyllä jäänyt minulta huomaamatta ja ne jäivätkin sitten koristamaan metsää.
Tosi hieno ilta sateesta huolimatta - hyvä Lemmy ♥
ps. jäljelle jääneet punaiset pyykkipojat kävimmekin tänä iltana poimimassa Hissun kanssa pois metsästä ja näin Hissukin pääsi tekemään vähän jälkeä: koira poimi maasta Lemmyltä jääneitä nameja, nuuskutus oli kova ja häntä heilui suunnattomasti innostuksesta
- yhdestä jäljestä saatiinkiin näin yllättäen kaksinkertainen ilo!
Virikkeellistä viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti